Miksi kaksi (ainakin jollain mittapuulla) ihan tolkkua aikuista muuttaa viiden lapsen kanssa maalle ja hankkii vielä lauman elukoita riesakseen? Sitä tuntui yllättävän moni miettivän siinä kohtaa, kun tosissamme taloa ja tilaa maalta etsimme. Vähän naureskellen kuultiin, kuinka se elämä maalla on varmasti kesällä ihan mukavaa, mutta entäs kun on marraskuu, loputon pimeys eikä edes katuvaloja näy missään. Miten ne lapsetkaan pärjäävät, kun eihän siellä ole lähellä edes kavereita saati harrastuksia. Sieltähän on ihan mahdoton kulkeminen joka paikkaan. Ette nyt kyllä taida höperöt tietää, mihin olette ryhtymässä. Reilut pari vuotta myöhemmin voin sanoa, että ei kyllä todellakaan tiedetty. Elämä maalla on ollut vielä paljon parempaa ja elämyksillä mitattuna rikkaampaa kuin osattiin kuvitellakaan!
Voin ihan rehellisesti sanoa, että muutto ei ole kaduttanut kertaakaan. Ei edes silloin kun ensimmäisenä kesänä kaivosta loppui vesi tai ukkosmyrskyn jälkeen olimme vuorokauden ilman sähköjä. Ensimmäisenä syksynä hevosten talvitarhat valmistuivat melko myöhään ja jouduimme kaivuuhommien vuoksi kuljettamaan niitä pidempää reittiä. Pilkkopimeässä ja kaatosateessa upottiin polvia myöten mutaan, mutta silloinkin vielä lähinnä nauratti. Toisena talvena pakkaset paukkuivat, putket jäätyivät ja taloa sai lämmittää jatkuvasti. Hymy ei silti hyytynyt edes silloin, kun hevoset olivat karanneet ja iltamyöhällä paukkupakkasessa lassottiin niitä kiinni takapellolta. Lumihanki ylsi reiteen asti ja isäntä oli tällä ”otetaan vaan nopeasti hepat sisälle” -reissulla mukana tietysti pelkissä kalsareissa.
En pysty sanoin oikein edes kuvaamaan sitä, kuinka hienoa on vuosien kaupungissa ja taajamissa asumisen jälkeen olla näin lähellä luontoa. Revontulet talvisella taivaalla, lintujen kuorolaulu aikaisena kevätaamuna, auringonlaskut järvenrannalla kesäöinä ja syksyn väriloisto peltojen keskellä. Vuodenajat ja elämän kiertokulku konkretisoituvat täällä ihan eri tavalla kuin katuvalojen loisteessa. On tilaa olla, elää ja hengittää ilman jatkuvaa juoksemista oravanpyörässä. Lapsille on kavereita pienen automatkan päässä, harrastuksia laidasta laitaan jo omassakin pihassa ja mikä tärkeintä, ihana pieni kyläkoulu! Yhteisöllisyys on nykyaikana kuin nopeasti hupeneva luonnonvara, mutta täältä sitä vielä onneksi löytyy. Elämässä on nykyisin ihan eri tavalla vapautta kuin aiemmin. Työtä kunnostettavalla maatilalla riittää aina, mutta sitä saa tehdä omaan tahtiin. Oman työn jälki näkyy kaikkialla eikä suorittajan viittaa tarvitse enää kantaa harteilla. Se jos mikä on vapauttavaa!
Vapaudesta ovat tänä kesänä päässeet nauttimaan myös erityisesti tilamme lampaat. Nämä tädit, joita myös korkkarijengiksi kutsutaan, viihtyivät viime kesän ja tänä vuonnakin alkukesän oikein hyvin lampipellolla laiduntamassa. EU-säädökset asettavat kuitenkin viljelyllekin monenlaisia reunaehtoja ja näin koitti sekin päivä, kun lampipelto piti muokata ja kylvää uudelleen. Korkkarijengille tarjoteltiin uutta laidunta, mutta eihän se arvon rouville käynyt lainkaan! Kun palautin karkulaisia laitumelle kahdennnenkymmenennen kerran ja silti ne olivat kohta taas syömässä kasvimaalla, päätin luovuttaa. Sen jälkeen tädit ovat saaneet nauttia vapaudesta, emännän istuttamista orvokeista ja leppoisista päiväkävelyistä ihan oman mielensä mukaan. Niiden työnjälki ei näy ainoastaan kasvimaalta kadonneissa porkkanoissa vaan myös loputtomissa papanakasoissa pitkin nurmikkoa. Elämä on täynnä valintoja. Me ja korkkarijengi valitsimme vapauden.
– Eveliina
Facebookissa: Kehvonpellon tila
Instagramissa: kehvonpellon_tila
